Inna Hardingista

Harding kirjoittaa, että naisliikkeet ovat innostaneet yhteiskuntatieteilijöitä ja biologeja kritisoimaan perinteisiä tapoja selittää sosiaalinen- ja biologinen sukupuoli, sekä yhteiskunnan ja luonnon suhteiden esittämisen tapaa. Monet mieskeskeiset oletukset ja väitteet ovat säilyneet kyseenalaistamattomina yhteiskuntatieteen ja biologian sisällä. Hardig esittää, että koska nämä teoriat ovat vaillinaisia ja vääristyneitä, ovat feministit sen vuoksi kyseenalaistaneet niiden sopivuuden oman tieteenalansa tutkimukseen. Metodien vähäisen määrän vuoksi naisen ”luontoa” ja elämää on mahdotonta ymmärtää, eikä sukupuoli sidonnaisuuden vaikutuksiin käyttäytymiseen ja uskomuksiin päästä käsiksi. Hardigin mukaan on ongelmallista, että useimmat yhteiskuntatieteilijät eivät ole kyseenalaistaneet käytäntöjä; miestutkijat ovat haastatelleet ainoastaan miehiä miesten ja naisten uskomuksista ja käyttäytymisestä. Biologit ovat esittäneet että kosmetiikkaa testattaisiin ainoastaan urosrotilla, koska naaraiden kiimakierto vaikeuttaa naarasrottien käyttöä eläinkokeissa. Feministinen kritiikki on kohdistunut lisäksi myös tutkijoiden metodi pakkomielteeseen. Uusia tutkimuksia suunnitellaan siten, että ne pystytään toteuttamaan vanhoilla hyväksytyillä metodeilla.


Koska artikkelin pohjalta on blogissa paljon pohdittu feministisen tutkimusmetodin olemassaoloa, halusin lähestyä Hardigin artikkelia oman tieteen alani kannalta ja miettiä ovatko artikkelissa esitetyt kysymykset edelleen ajankohtaisia. Humanistisissa tieteissä biologia nähdään pääsääntöisesti maskuliinisena ja ”pahana” ja dikotomiaa feminiiniseen ”hyvään” humanistiseen tieteeseen luodaan ja uusinnetaan jatkuvasti (esimerkiksi pyytämällä biologian pääaineopiskelijaa perustelemaan miksi on tullut naistutkimuksen luennolle, kun samaa kysymystä ei esitetä vaikkapa kulttuuritutkimuksen opiskelijalle). Biologian ja biologin näkeminen luonnollisen problematisoimattomana kategoriana ja homogeenisenä biologien joukkona mahdollistaa feministisen tutkimuksen kannalta tarkoituksenmukaisten yleistysten esittämisen totuuksina. Hardig muun muassa kirjoittaa; ”on ongelma, että biologit esittää kosmetiikkaa testattavaksi ainoastaan uros rotilla koska naarasrottien kiimakierto kohtuuttomasti vaikeuttaa naarasrottien käyttöä koe eläimenä”.


Mikäli biologinen tutkimus nähdään maskuliinisena, sukupuolisokeana ja sen vuoksi naisille epäedullisena, voi kirjoittaja artikkelissaan esittää kyseisen argumentin problematisoimatta lainkaan miten hyvin rotta ylipäänsä edustaa ihmistä toksisuuskokeessa ja edustaako naarasrotta kiimakiertoineen todella paremmin (nais-)ihmistä kuin uros rotta. Näkemällä biologit homogeenisena joukkona voidaan jättää huomiotta, että toksikologejakin on moneen junaan (enkä tarkoita tässä tapauksessa hyvin poikkeuksellista valistunutta feministi-ekotoksikologi yksilöä). Teollisuuden palveluksessa työskentelevien ekotoksikologien intressinä (hyvin yksinkertaistetusti) on saada uusia kemikaaleja markkinoille mahdollisimman kustannustehokkaasti, valvontaviranomaistoksikologien tavoitteena on (hyvin yksinkertaistetusti) kehitellä mahdollisimman kattavia toksisuustestejä joita on kuitenkin mahdollista suorittaa yksinkertaisesti nopeasti ja mahdollisimman edullisesti, ja akateemisen ekotoksikologin tehtävänä on (hyvin yksinkertaistetusti) kritisoida tätä kaikkea (Forbes & Forbes 1994), vain lyhyen ja hyvin yksinkertaistetun esimerkin mainitakseni. Uusia kemikaaleja valmistetaan vuosittain useita tuhansia, jonkinlainen vaikka puutteellinenkin (tämän biologit myöntävät itsekin) järjestelmä niiden valvomiseksi on oltava.


Palataksemme takaisi oman tieteenalani metodien kritiikkiin, en yritä väittää ettei biologia olisi ollut ja olisi edelleen maskuliininen ja patriarkaalinen tieteenala. Biologialla tieteenalana on vielä paljon varaa kehittyä, jotta siitä voisi tulla kaikkien sukupuolien tiede. Mikä mielestäni olisi kuitenkin syytä huomioida on, ettei biologia tai biologit ole heterogeeninen joukko valkoisia, länsimaisia, keski-ikäisiä miehiä. Biologiaa ei ole hedelmällistä lähestyä kollektiivisena pahana ja tätä kautta luoda uudelleen ja uudelleen eroa humanististen tieteiden ja luonnon tieteiden välille. Lähestymällä toista tieteenalaa vihollisena ei liene mahdollista keskustella rakentavasti tai saavuttaa sen tasoista yhteisymmärrystä jonka seurauksena kumpikaan tieteenala voisi kehittyä.


Forbes, V. E. & Forbes, T. L.1994: Ecotoxicology in theory and practice. Chapman & Hall 247s.