Liisi esittelee Järjestys ja metodi -artikkelin

Katsausartikkelinin on Jani Kaiston, Miikka Pyykkösen ja Jani Selinin kirjoitus (2009): Järjestys ja metodi. Työttömien pakkotöiden historia Suomessa Foucaultlaisten tutkimusmenetelmien näkökulmasta. Sosiologia 1/2009, s. 20-34.

Artikkelissa tarkastellaan Marko Nenosen tutkimusta työttömien pakkotöistä 1948-1971. Aikaisempaa tutkimusta rekonstruoidaan Foucaultlaisten tutkimusmenetelmien (tiedon arkeologia ja genealogia) tarjoamin mahdollisuuksin. Artikkeli vastaa kysymykseen: Miten metodologiat käytettäessä toimivat? Artikkelin johtavana ajatuksena on problematisoida arkeologian ja genealogian avulla Nenosen tutkimuksessa esitettyä jakoa työttömien pakkotöiden ja yleisen työttömyysvakuutuksen välillä.

Sekundääriaineistona käytetään Marko Nenosen väitöskirjaa työttömien pakkotöistä1948-1971. Tekijät jäsentävät tutkimuskohteen uudelleen ja uudesta tutkimusulottuvuudesta. Foucaulilaisina menetelminä tekijät esittelevät tiedon arkeologian ja genealogian.

Tiedon arkeologia menetelmänä tuo ajatuksen tieteen katkoksellisesta, ja toisaalta jatkuvasta kehityksestä. Metodologiassa nämä vaikutukset näkyvät subjektin sulkeistamisena sille perinteisesti annetulta keskeiseltä sijalta (historian tutkimuksessa). Foucault ei anna määrittelyssään sijaa yksilön tekojen eikä universaalin järjen jatkuvan edistymisen ja kehkeytymisen näkökulmille. Foucault ei kategorisesti hylkää jatkuvuuden ajatusta, joskaan ei anna sille keskeistä asemaa metodologisena lähtökohtana. Subjektin ja jatkuvuuden problematisointi muodostaa arkeologisen metodin radikaalin osan. Vertaileva ja säännönmukaisuuksia etsivä tutkimusote läpäisee arkeologista metodologiaa lausuman ja diskursiivisen muodostelman näkökulmista. Lausuman ja diskursiivisen muodostelman analyyttiset ulottuvuudet avaavat toisiaan täydentävät näkökulmat tieteellisen tiedon tarkasteluun.

Genealogia tarkastelee kuinka jokin ilmiö on muotoutunut jonakin tiettynä hetkenä (esim. nykyisyydessä) vallan, tiedon ja subjektiuden muotojen historiallisessa vuorovaikutuksessa. Genealogia pyrkii olemassa olevien ilmiöiden ja asiantilojen polveutumista ja ilmaantumista analysoimalla haastamaan niiden luonnollisuuden ja yksiulotteisen todellisuuden.

Artikkelissa mainitaan tuloksena, että sekundääriaineistoa Foucaultilaisittain tulkiten ymmärretään paremmin työttömyyden tuotettua luonnetta. Aiemmasta tutkimuksesta saadaan esiin tosiasiatietoa työttömyydestä sekä nähdään lapiolinjan asettuminen vallan, tiedon ja etiikan dispositiiviin. Huomiota voidaan tämän artikkelin valossa kiinnittää työtöntä subjektia koskevan tiedon, ajattelun ja objektivoinnin sekä subjektin omien minätekniikoiden väliseen suhteeseen. Artikkeli paljastaa normaalistavan tieto-valta-akselin. Lapiolinjan taustalla nähdään ihmis- ja lääketieteeseen pohjautunut käsitys työteliäästä (mies)subjektista. Työttömyystyöt olivat tarkoitettu pääasiassa mieshenkilöille.

Artikkelin kirjoittajat pitävät arkeologian ja genealogian merkittävimpänä antina itsestäänselvyyksien purkamista ja historiallisten tapahtumien monitasoisuuden korostamista. Kirjoittajat esittelevät hyvin käyttämänsä menetelmät. He sijoittavat tekstiin esimerkkejä siitä, miten ja millaisia asioita menetelmät nostavat sekundääriaineistosta. Kirjoittajat onnistuvat vastaamaan erinomaisella ja ymmärrettävällä tavalla asettamaansa kysymykseen "Miten metodologiat käytettäessä toimivat?". Vaikkakaan artikkeli ei näyttäisi olevan feministinen, siinä mainitaan ihmis- ja lääketieteeseen pohjautunut käsitys työteliäästä (mies)subjektista. Artikkelissa ei erikseen mainita naissubjekteja, koska "työttömyystyöt olivat pääasiassa suunnattu miehille". En myöskään usko, että tuon ajan (1948-1971) ihmis- ja lääketieteeseen pohjautunut käsitys subjektista olisi koskenut ainoastaan miehiä. Itse ajattelen, että tämä on merkittävä ja ilmeisen hyödyllinen tutkimusmenetelmä toimintaamme ohjelmallistavien käytäntöjä muodostavien järjestelmien analysointiin. Foucaultilaiset menetelmät soveltuisivat hyvin yksin elävien henkilöiden arjen tutkimukseen.

Rita lyhyesti toisesta artikkelista

Ramazanoglu ja J. Holland kertovat artikkelissaan kokemuksista, niiden suhteesta kieleen ja merkityksestä tutkimukseen. Kokemuksella viitataan käsitykseen omasta sosiaalisesta olemisestamme ja sitä onkin pidetty feministisessä tutkimuksessa tärkeänä tiedon lähteenä. Kokemus ja teoria täydentävät ja tukevat toisiaan. Esimerkiksi feministisen tutkimuksen teoria voi auttaa ihmisiä ymmärtämään kokemuksiaan.

Koska tiedettä on pidetty varsin miehisenä; miesten tiedettä miehille, on feministisessä tutkimuksessa katsottu tärkeäksi ottaa myös naisten kokemus mukaan. Tätä on kuitenkin kritisoitu sillä, että ei ole olemassa yksittäistä kategoriaa naiselle vaan kaikki koettu on subjektiivista.

Ramazanoglu ja Holland toteavat, että feministisentutkimuksen tarjoamien käsitteiden avulla ihmiset voivat esimerkiksi tulla tietoisiksi ja samalla purkaa heitä ympäröiviä valtajärjestelmiä.

Rita Hardingista

Sandra Harding käsittelee artikkelissaan feminististä tutkimusmetodia; sitä, onko kyseistä tutkimusmetodia ylipäätään olemassa, onko sen olemassaoloa perusteltu ja jos sellainen on, onko sitä syytä käyttää. Harding sanoutuu tästä tutkimusmetodista irti oikeastaan jo johdantokappaleessa.

Harding käsittelee feminististä tutkimusmetodia vastavoimana tieteelliselle tutkimusmetodille jonka ymmärretään olevan mieskeskeistä ja muiden kuin luonnontieteiden tutkimuksessa keinoiltaan vajavaista. Keinojen vajavaisuuden lisäksi Harding listaa tieteelliselle metodille useita perisyntejä.

Ensiksi hän puuttuu tietyn tieteellisen yhteisön metodifetissiin. Tieteellinen metodi nähdään useiden alojen tutkimuksessa niin tärkeänä että metodi määrittelee pitkälti tutkimuksen tekoprosessin. Ymmärrettävää onkin, että luonnontieteellisen yhteisön sanoutuessa irti keskiaikaisten teologien maailmankuvasta, muodostuvat myös alan pioneerien kuten Galileon ja Newtonin käyttämät menetelmät heidän jälkeensä tulevien työn kulmakiviksi.

Usein sorrutaan siihen, että valitaan tutkimuskohteet sen mukaan, ovatko ne sovitettavissa metodin määrittelemään muottiin jolloin samalla uhrataan tärkeitä tutkimustuloksia ja lisääntynyttä kokonaisvaltaista ymmärrystä tutkittavasta asiasta. Esimerkkinä tästä Harding mainitsee psykologian tutkimuksen, joka viimeisen vajaan vuosisadan aikana on vaihtanut käytettävää virallista tutkimusmetodia useasti vain saavuttaakseen uskottavan aseman tuoreena tulokkaana tieteenteon kentässä. Tieteenhistorioitsijat allekirjoittavat lisäksi väitteen, että muidenkin uusien tutkimusalojen pakkomielle uskottavuuden saavuttamiseen on johtanut siihen, että ne takertuvat tieteelliseen metodiin toinen toistaan tinkimättömämmin jolloin tutkimustuloksista tulee väistämättä huteria.

Toisaalta nousevat vaihtoehtoiset tutkimustavat jättävät tuoreiden tieteenalojen edustajat kuten biologit ja yhteiskuntatieteilijät pohtimaan sitä, kuinka heidän oikein pitäisi tutkimusta tehdä. Ongelmaksi muodostuu edelleen, varsinkin feminismille vihamielisten tahojen suunnalta, että virallisesta tieteellisistä tutkimusmetodeista poikkeava tutkimus nähdään väistämättä epätieteellisenä.

Johtuuko kaikesta edellä mainitusta, että tästä päättelyketjusta on nähtävissä vähintään jälkiä myös feministien ajatuksissa. Onko tarve saada omalle tutkimukselleen uskottavuutta suurten rinnalla uhraamalla tuloksista tutkimuksen kannalta tärkeitä seikkoja?

Liisi Hardingista

Luettuani Hardingin artikkelin, ei minulla ole vahvistunut käsitys, että pitäisi olla erityinen feministinen metodi. Jos kysymystä tarkastellaan millaisin menetelmin tietoa kerätään, en näe erityisyyttä muihin tieteenaloihin. Kaikilla tieteenaloilla lienee valllalla jonkin tason eettiset säännöt, joiden puitteissa tulisi toimia. Se mitä tutkitaan määrittelee ilmeisen paljon menetelmävalintoja. Näin ollen feministinen tutkimus sinänsä ei määrittäne metodia, vaan mitä tutkitaan ja halutaan saada selville maailmasta. Koirien käyttäytymistä tutkittaessa voi olla tarkkailu ja havainnointimenetelmä parempi kun haastattelu, vaikkakin olen yrittänyt koiria haastatella ja ainakin oma Meirami osaa "hyvin hiljaa" puhua. Tässä tulikin toinen metodeihin liittyvä aspekti, eli tulkinta. Menetelmä, miten saatua dataa tulkitaan, onkin jo eri asia ja siinä feministinen tutkimus on rikastanut tiedemailmaa.

Seuravaksi käsittelen Hardingin s. 22 esitämiä kolmea metodia: kuunteleminen, havainnointi ja historiallinen tutkimus. Näin on sosiaalitietessä. Tässä tulee kuintekin se pointti, mihin feministinen tutkimus antaa oman lisänsä ja erityisesti näitä menetelmiä käyttämään ryhtyessä, kuten minä, täytyy olla laajat tulokulmat tai esiymmärrys siitä mitä tutkii. Mehän kaikki kuulemme, havaitsemme ja ymmärrämme asiat kukin omalla tavallamme. Näinollen jo tiedonkeruuvaiheessa voimme tehdä virheitä sen suhteen, mitä informantti on tarkoittanut sanoa. Väärät tulkinnat tulisi voida minimoida mahdollisimman vähiin. Tässä kohden tulee kysymykseen tarkentaa metodi, metodologia ja epistemologia. Tämä on itseasiassa minun mielenkiintoni kohde tällä kurssilla. Itse ajattelen, että tutkimuksessani epistelmologisena lähtökohtana on nainen omana itsenään, tarkoitan naisen määrittymistä itsessään ei suhteessa toiseen (mieheen). Itsellisten naisten kokemusten tutkiminen kiinnittää tutkimukseni kuitenkin hyvin monenlaisiin ja monen tasoisiin suhteisiin, koska kokemusta ei voi tutkia irrallisena entiteettinä. Yksinelävien henkilöiden määrä kasvaa yhteiskunnassamme ja se on ainut yhteiskunnallinen ryhmä, joka on tällä hetkellä kasvussa. Tämä innostaa minua tutkimuksessani eteenpäin; nythän on lähes kaikki yhteiskunnassamme rakennettu "familistisen ideologian" perustalta. Tässä katsonnassa yksielävien kokemukset elämästä (joita ei kovin paljon ole tutkittu) tässä tilanteessa laajentaa uskoakseni ymmärrystä yksinelävien (yhteiskunnallisesta) toimijuudessa ja toiminnan merkityksestä.

Hannin pohdintaa molemmista artikkeleista lyhyesti

C. Ramazanoglun ja J. Hollandin artikkeli herätti monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä naisten kokemuksista ja kokemusten tutkimuksen mahdollisuuksista. Kokemus rakentuu ennen kaikkea sosiaalisen ja kulttuuristen määritettyjen avulla. Kokemukset rakentuvat osaksi omaa kokemusmaailmaamme, jota ilmaisemme kielen avulla. C. Ramazanoglu ja J. Holland kuvailevat kielen merkitystä tunnistaessa erilaisia kokemuksia. Kielen kautta pystymme tunnistamaan kokemuksiemme normaaliuden ja nimeämään niitä, ja purkamaan valtajärjestelmiä. Kielen, sanojen merkityksen oikeastaan huomaa todella vasta silloin kun merkittävät, tapahtumia määrittävät sanat uupuvat. Kunniaväkivalta on ilmiönä todella moninainen. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa sosiaalityöntekijät ovat huomanneet merkittävän ongelman, joistakin kielistä puuttuvat lähisuhdeväkivaltaa kuvaavat sanat. He kokivat ongelmalliseksi saada selville väkivallan luonnetta, jos autettava ei ymmärtänyt mitä henkinen tai fyysinen väkivalta tarkoittaa. Jos nainen ei kykene nimeämään ja tunnistamaan väkivaltaa, on erittäin hankalaa saada apua pahaan oloon. Sanojen uupuminen on äärimmäinen sorron/väkivallan muoto, mikä antaa väkivallalle sosiaalisen hyväksynnän.

Ramazanoglu ja J Holland (p. 389) puhuvat subjektin "kuolemasta", tällä he tarkoittavat ettei ole mitään yleistettävissä olevaa feminististä subjektia, jonka kokemukset voitaisiin yleistää. Tietävä subjekti voisi käsittääkseni olla ennen kaikkea oman kokemuksen erityisyyden tunnistava naissubjekti, joka ymmärtäisi kokemuksen konteksti sidonnaisuuden, eikä näin ollen kieltäisi muunlaisten kokemuksellisten subjektien olemassa oloa.

Hardining mielestä erityisen feministisen metodologian kehittelyllä on omat ongelmansa. Eräs merkittävä syy pysyä tunnetuissa metodeissa on feministisen tutkimuksen hyväksyttäväksi tekeminen, käyttämällä tunnettuja tutkimusmetodeja, pystytään helpommin osoittamaan tutkimuksen paikkaansa pitävyys ja vahvistaa feministisen tutkimuksen asemaa sosiaalitieteenä.(p.24) Feministiselle tutkimukselle on kuitenkin piirteitä, joita ei ole löydettävissä muista tieteenaloista. Feministiselle tutkimukselle on tyypillistä pohtia mm. tutkijan paikantumista ja omaa suhdetta tutkittavaan. Hardining mukaan erityisen feministisen metodologian kehittäminen ei ole tarpeellista, sillä laaja monitieteellinen tutkimus ja erilaiset tutkimusmenetelmät ovat feministisentutkimuksen rikkaus ja vahvuus.

Inna varaa ja esittelee artikkelin

Johanna Uotinen 2008: Autoetnografia, digi-TV ja kone joka sanoo Ping! –Naistutkimus kvinnoforskning 4:5-13.


Teknologian tutkija JohannaUotinen pohdiskelee artikkelissaan autoetnografiaa sukupuolen huomioivana teknologian kulttuurisen tutkimuksen menetelmänä. Autoetnografialla tarkoitetaan omaelämänkerrallista tutkimuksen tekemisen tapaa, jossa tutkijan omat kokemukset ovat tutkimuksen lähtökohtia ja sen keskeistä aineistoa. Artikkelissaan Uotinen tarkastelee kahta teknologiaan liittyvää omakohtaista kokemusta; digitaalista televisiota sekä konetta, joka sanoo PING! Sukupuolisensitiivisen teknologian kulttuuritutkimuksen perusajatus Uotisen mukaan on että sukupuoli ja teknologia tuotetaan yhteen kietoutuneina ja ne vaikuttavat toisiinsa. Teknologiat ymmärretään sukupuolirakenteita tuottavina ja teknologioita käytetään sukupuolen tuottamiseen ja symboloimiseen. Vaikka autoetnografiassa keskeisiä ovat henkilökohtaisuus, tutkijan asema ja omaelämänkerrallisuus, sitä on myös kritisoitu naistutkimuksen tutkimusmetodina.

Riitta Hardingin artikkelista

Mistä Harding kritisoi "tieteellistä metodia"?

Harding kritisoi "tieteellistä metodia" siitä syystä, että on hyvin epäselvää, miten määritellä "tieteellinen metodi" niin, että se viittaisi kaikkien tieteellisiksi katsottujen alojen tutkimuskäytäntöihin. Harding kysyykin, mitä yhteisiä tutkimusmetodeja on esimerkiksi astronomialla ja havaintopsykologialla.

Mitä Harding ajattelee perinteisten tutkimusmenetelmien käytöstä feministisessä tutkimuksessa?

Harding tuo esille, että muutamissa merkittävissä feministisissä tutkimuksissa on käytetty aivan perinteisiä tutkimusmenetelmiä ja tiedonkeruutapoja, vaikka näissä tutkimuksissa on myös eroavaisuuksia verrattuna perinteisiin tutkimuksentekotapoihin, kuten uudenlaisten kysymysten esittäminen ja uudenlainen kriittinen valveutuneisuus miesten ja naisten sanomisia kohtaan. Harding tuo esille muutaman esimerkin, kuten Carol Gilliganin (1982) tutkimuksen, joka haastaa vallalla olleet käsitykset moraalisen kehityksen malleista länsimaisessa psykologiassa ja filosofiassa.

Perinteisten menetelmien hyödyntäminen tekee feministisestä tutkimuksesta ainakin hyväksyttävämpää ja nostaa sen arvoa nimenomaan sosiaalitieteenä. Tämä tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden olla myös piittaamatta feminismistä ja sen tarjoamista näkökulmista: siinä ei näyttäisi olevan mitään perustavanlaatuista uutta aikaisempaan verrattuna; miksi käsitellä sitä tai välittää siitä ollenkaan.