Niina Hardingista ja kokemusartikkelista

Sekalaisia ajatuksia Hardingista, kokemusartikkelista ja vähän muustakin

Luettuani Hardingin sekä Hollandin & Ramazanoglun artikkelit, minulle heräsi monia kysymyksiä ja ajatuksia (jotka ilmeisen jäsentymättömiä vielä). Yksi asia, mitä jäin pohtimaan oli kysymys erityisen feministisen metodin olemassaolosta.

Hahmotan kysymyksen osana laajempaa tieteenfilosofista keskustelua tai tieteenfilosofisia peruskysymyksiä. Voidaan esimerkiksi kysyä onko ylipäätään olemassa yhtä oikeaa tapaa (tieteellistä metodia) tehdä tiedettä? Harding viittaa artikkelissaan empiristiseen, fenomenologiseen ja marxsilaiseen metodiin. Empiristisellä metodilla Harding lienee viitanneen nimenomaan ns. loogiseen positivismiin / empirismiin, jonka yhtenä keskeisenä ihanteena oli yhden tieteellisen metodin käyttö. Marxistisesta metodista puolestaan en osaa sanoa juuta enkä jaata.

Nykyään lienee jonkinasteinen yhteisymmärrys siitä, ettei (loogisten empiristien kannattamaa) yhtä varsinaista tieteellistä metodia ole. Ajattelutapaa voidaan kutsua metodologiseksi pluralismiksi erotuksena metodologisesta monismista. Huolimatta tästä ’yhteisymmärryksestä’, tiede nähdään yhä jollakin tapaa kaksijakoisesti; dualistisesti; dikotomisesti: ihmistieteet ja luonnontieteet muodostavat omat kokonaisuutensa. Ne eroavat toisistaan laadullisesti, niillä on omat metodinsa, päämääränsä jne. Esimerkkeinä ihmistieteiden metodeista Hardingin mainitsemat: kuunteleminen, havainnointi ja historiallinen tutkimus. (Tässä yhteydessä voisi kysyä, kuinka luonnontieteellinen havainnointi sitten eroaa ihmistieteellisestä havainnoinnista? En kuitenkaan ala nyt pohtimaan ko. aihetta.)

Joka tapauksessa… Hardingin mainitsema fenomenologinen metodi puolestaan on ominaisinta ihmistieteille, jotka pyrkivät selittämisen sijaan ymmärtämään ja tulkitsemaan ilmiöitä, esim. ihmisten käyttäytymistä, tekstejä jne. Fenomenologia voidaan kuitenkin ymmärtää myös laveammin: kokemuksellisuutena. Kokemuksellisuus puoelstaan voi olla mukana ja huomionarvoista myös niillä tieteen alueilla, joihin sen ei pitäisi kuulua. Esimerkiksi ns. behavioristinen tutkimus voi olla joissakin tapauksissa aivan pätevää, mutta esim. ihmisten käyttäytymistä tutkiessa yksin käyttäytymistieteelliset teoriat eivät riitä selittämään kaikkia ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Tämä vain esimerkkinä siitä, kuinka paljon puhutulle monitieteisyydelle, tieteidenvälisyydelle ja jopa poikkitieteellisyydelle on kysyntää.

Tieteiden välisiä rajoja voidaan ja ehkä pitääkin hämärtää.

’Rajojen hämärtäjänä’ naistutkimus on oivallinen tekijä.Yhtä ja samaa ilmiötä voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta (myös saman tieteenalan sisällä). Kokemusten kuvauksista voidaan löytää monia eri perspektiivejä, joita kokemuskuvaus heijastelee. Vaikka kokemus on kunkin oma; sidoksissa kunkin omaan elämänhistoriaan, se on myös aika- ja paikkasidonnaista, laajemmassa, esim. kulttuurillisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä. Siksi kokemus voi olla myös jaettua.

Feministisen tutkimuksen näkökulmasta myös ns. kokemustutkimuksessa eritoten luokka (laajasti ymmärrettynä), sukupuoli, identiteetti, valtarakenteet yms. nousevat keskiöön. Naistutkimus, sivumennen sanoen, käsittelee siis myös sellaisia ilmiöitä, jotka eivät ole suoraan havaittavissa ja yksiselitteisesti käsitteellistettävissä. Esimerkiksi luonnontieteissä sukupuoli voidaan havaita (puhtaasti biologisena), ihmistieteissä ja eritoten naistutkimuksessa se voidaan teoretisoida.

Mutta takaisin metoditeemaan:

Kuten Hardingin artikkelissa viitataan, voidaan naistutkimusta ja erityistä feminististä metodia kritisoida siitä, ettei se tuo mitään uutta, muiden ihmistieteiden metodeista poikkeavaa, tullessaan.

Ehkä kritiikkiä ei voi kokonaan tyrmätä. Ajattelen niin, että feministinen metodologia sekä metodi (jos sellaista on) ei ole mikään kokonaan uusi oivallus, vaan sillä on pohjanaan / vaikuttiminaan jo muut käytössä olleet ihmistieteelliset menetelmät, joihin se tuo oman lisänsä. Mutta onko lisä todella metodinen vai kenties metodologinen tai ns. näkökulmainen? Feministisessä tutkimuksessa metodi voi olla täysin perinteinen, esimerkiksi haastattelu. Tällöin itse metodi ei tee tutkimuksesta feminististä, vaan tutkimuskysymys / -kysymykset ja näkökulma, esim. sukupuolen huomioiminen naistutkimukselle ominaisella tavalla. Näin ajateltuna, kyse ei siis ole enää ainoastaan metodista, vaan laajemmin koko metodologiasta. Olen siis sitä mieltä, ettei ole olemassa erityistä feminististä metodia – tai jos on, en ole sellaista vielä löytänyt. Sen sijaan feminististä metodologiaa toki on (eikä sekään aivan selkeä ja yhtenäinen joukkonsa).

Koska en tunne tarpeeksi feminististä metodologiaa ja koska Ramazanoglun ja Hollandin artikkelissa viitataan siihen, ettei feminismiä tulisi nähdä jäykkänä ja muuttumattomana oppirakennelmana vaan erojen, muutosten ja keskustelun alueena, annan vuorostani tilaa Liljeströmille, jonka mukaan: ”feministinen metodi ei ole ainoastaan näkökulma tutkimusaineistoon, vaan se myös tuottaa todellisuutta, jota tutkimuksessa käsitellään”. Tällainen erityinen feministinen metodi (tai yksi niistä) olisi esim. artikulaatioteoria, ”joka mahdollistaa (--) merkitysten purkamisen ja uusien merkitysyhteyksien näkemisen”. (Marianne Liljeström, Feministinen metodologia – mitä se on? teoksessa Feministinen tietäminen – keskustelua metodologiasta, 2004, löytyy myös netistä.)

Siis ehkä sittenkin on mahdollista löytää tai rakentaa erityinen feministinen metodi. Mutta koska en (vielä) tunne artikulaatioteoriaa tai muita feministisiä metodisia teorioita kunnolla, en voi ottaa syvempää kantaa kysymykseen. Siis se jääköön avoimeksi.