Niinan artikkeliesittely

Irigarayn ihmetyksestä

Valitsin artikkeliesittelyni kohteeksi Luce Irigarayn ”Ihmettely – Luento Descartesista, Mielenliikutukset, arrtikla 53” (Irigarayn teoksesta ”Sukupuolieron etiikka”, Gaudeamus Kirja 1996 [1984])

Selvä asia on, että artikkeli ei ehkä heti tuo mieleen metodologisia kysymyksiä, mutta ajattelen, että artikkelin pääteemaa – ihmettelyä – voidaan ajatella eräänlaisena metodina, koska sillä on kuitenkin tässä (selkeä) päämääränsä eli uudenlaisen sukupuolieron etiikan löytäminen, uudenlainen tapa kohdata toinen. Ja miksipä ei ihmettelyä (tai Heinämaalaisittain ihmetystä) voisi käyttää metodina muissakin tutkimuksissa tai pyrkimyksissä. Itse asiassa se muistuttaa jonkinverran fenomenologista metodia, johon liittyy olennaisesti pidättäytyminen ns. luonnollisesta asenteesta. Paremmin sitä voisi kuitenkin tässä yhteydessä kuvata esimerkiksi pidättäytymisenä ennakkoluuloista ja kaikesta totunnaisesta, pyrkimyksenään antaa tilaa ilmiölle ilman että sitä heti aletaan sorkkimaan. Irigarayn ihmettely kuitenkin poikkeaa fenomenologiasta ainakin yhdellä perustavalla tavalla: se ei halua rakentua minkäänlaiseksi oppijärjestelmäksi.

Irigarayn tyyli kirjoittaa on paikoin hyvin kaunokirjallinen, runollinen ja rönsyilevä, siksi on usein vaikea tulkita hänen sanomaansa. Tyyli kuitenkin myös palvelee hänen tarkoitustaan. Esimerkiksi Irigarayn metsästämä ihmetys on varsin vaikea käsittää ilman runollisten keinojen hyödyntämistä. Hänen tapansa kirjoittaa on paikoin myös keskusteleva ja tulkitseva. Tärkeitä metodologisia keinoja nekin.

…

Irigarayn mukaan ”kahtiajako luonnontieteiden ja filosofisen ajattelun välillä on varmasti uhka itse ajattelulle”, sillä se pirstoo meitä ja maailmaa. Oletan, että Lucen ajattelussa luonnontieteiden ja filosofian jako ja niiden synnyttämä uhka tulee ymmärtää laajemmin. Esimerkiksi tieteen kehitys ja kulttuurien muuttuminen, ”Jumalan kuolema” (Irigarayn artikkelista löytyy myös viittauksia Nietzscheen), perinteiden katoaminen ja kaikki se, on vienyt ihmisten elämästä jotakin tärkeää pois – tai johtanut siihen, mitä nyt kutsutaan postmoderniksi. Toinen tulkintavaihtoehto on, että luonnontieteet ja filosofia, molemmat voivat liittyä ruumiiseen, mieleen ja kaikkeen henkilökohtaiseen ja koskettaa maailmassa-olemistamme tavalla, joka todella luo pirstoutuneisuutta. Nykyään ei mistään olla samaa mieltä: luonnontiede ja filosofia (jonka Irigaray käsittää ehkä enimmin omaksi tavakseen tehdä ’psykoanalyyttista filosofiaa’) ovat monissa tai pikemminkin kaikissa kysymyksissä vastakkaisia. Ihmisen olemassaoloa ei hahmoteta enää kokonaisuutena. Kolmas tulkinta on yksinkertaisin, mutta ehkä osuvin: Irigaray tahtoo purkaa perinteisiä vastakkainasetteluja, jolloin vastakkainasettelut yleensäkin, ovat niitä uhkia.

Irigaray kysyy: voisiko ihmettely poistaa tämän uhan (ja sen aiheuttaman vääränlaisen sukupuolieron etiikan)? Sukupuolieron uudelleenarviointi vaatii pysähtymistä ja tilan antamista itsen ja toisen välille. Tätä uudenlaista ihmetyksen avaamaa (tai itse ihmetystä?) Irigaray luonnetii luonteeltaan neitseelliseksi, ambivalentiksi välitilaksi, luotaantyöntäväksi ja luokseenpyytäväksi tilaksi tai tunteeksi, jossa toista ei ole vielä arvioitu ja määritelty (kuka, mikä, hyvä, paha jne.) Irigarayn tavoittelema sukupuoliero on ”ero, joka ei synnytä haavaa, odotuksia tai muistoja. Siinä ei ole epätoivoa eikä itseensä sulkeutumista.” Ihmettely on maailman ja subjektin välinen vapauden alue, kuten Irigaray kirjoittaa.

Irigarayn ihmettelyn alku ja juuri löytyy Descartesin Mielenliikutuksista, arktiklasta 53, josta artikkelissa esitetään paikoin myös suoria sitaatteja. Descartes määrittelee ihmetyksen ensimmäiseksi (perimmäiseksi?) mielenliikutukseksi tai tunteeksi, koska sillä ei ole vastakohtaa toisin kuin useimmilla muilla mielenliikutuksilla (esim. ilo – suru).

Descartesilla suurin ihmettely kohdistuu itsen ja maailman välille, itsen ja Jumalan välille – tai ehkä pikimminkin kohti Jumalaa. Irigarayn ihmetys pitäytyy itsen ja maailman välillä ja kohdistuu toiseen tunteena, ”jota ei voi toistaa”. Sen lisäksi, että ihmetyksen avaama alue voisi olla paikka, joka avaa tien uudenlaisen sukupuolieron etiikan syntymiseen – se avaa myös ajattelun, jota erilaiset dikotomiat muuten rajoittaisivat. Ja mikä olisikaan tutkimusta tehdessä ajattelun avautumista tärkeämpää? Siispä suositan ’metodisen ihmetyksen’ vakavasti ottamista :)