Ritan artikkeliesittely

Sukupuolistereotypiat sähköpostihuumorissa

Jari Aro ja Harri Sarpavaara tarkastelevat sukupuolistereotypioiden rakentumista artikkelissaan ”Sukupuolistereotypiat sähköpostihuumorissa”. Aineisto on analysoitu sisältöanalyysin ja lähiluvun keinoin. Sukupuolistereotypiat ovat Aron ja Sarpavaaran mukaan uskomuksia siitä, millaisia miehet ja naiset ovat. Ne sisältävät tietoa miesten ja naisten ulkoisesta olemuksesta, asenteista, kiinnostuksen kohteista jne. Ne ilmaisevat myös kulttuurin tarjoamia yleisesti hyväksyttyjä naisten ja miesten ominaisuuksia. Artikkelin lähtökohtana on ajatus siitä, että sukupuoliaiheisia vitsejä analysoimalla voivat Aro ja Sarpavaara kartoittaa tämänhetkiset käytössä olevat stereotyyppiset tavat ajatella sukupuolten ominaisuuksia. Miesten ja naisten välisiä suhteita käsittelevät vitsit korostavat miesten ja naisten keskinäisiä eroja. Sukupuoliaiheisen huumorin yksi keskeinen teema on sukupuolten välinen ristiriita ja kamppailu vallankäytöstä heteroseksuaalisissa parisuhteissa.

Mieheyttä ja naiseutta määrittelevien stereotypioiden rakentumista tarkasteltiin etsimällä aluksi vitseistä esioletuksia naisista ja miehistä. Analyysin toisessa vaiheessa näitä esioletuksia jäsennettiin niissä esiintyvien teemojen mukaan kuten ruumiillisuus, verbaalisuus, kypsyys ja valta.
Seuraavaksi näihin teemoihin sijoitettiin vitsien nais- ja miesrepresentaatiot. Tällöin tuli esille, että vitseissä stereotypioiden rakentuminen noudattaa pitkälti sukupuolijärjestelmän logiikkaa, jossa naiseus ja mieheys määrittelevät vastavuoroisesti toisensa: naiseus on sitä mitä mieheys ei ole ja päinvastoin. Ylipäätään aineiston sukupuolia kuvaava huumori esittää naisten ja miesten maailmat keskenään erillisiksi ja vastakkaisiksi. Vitseissä sukupuolet sijoitetaan binäärisesti ulottuvuuksien
vastapäihin. Esimerkiksi jos nainen kuvataan viisaana, mies esitetään tyhmänä. Usein sukupuolten välinen suhde esitetään valtasuhteena, kamppailuna vallasta, jossa oman sukupuolen valta-asemaa pyritään pönkittämään nöyryyttämällä toista. Tällöinkin sukupuolet sijoittuvat ulottuvuuksien päihin symmetrisesti siten, että vallan käyttäjänä voi esiintyä sekä mies että nainen, samoin kuin
vallan käytön kohteena voi olla kumpikin sukupuoli. Symmetria ilmenee myös niin, että sekä nainen että mies voidaan esittää heikon itsetunnon omaavana henkilönä tai esimerkiksi niin, että sekä naisen että miehen ruumis esitetään groteskissa valossa. Symmetrisiä suhteita edustavat siis kauneutta ja rumuutta käsittelevät vitsit, näkökulmasta riippuen. Epäsymmetrisissä kuvauksissa puolestaan toistuu malli, jossa nainen esitetään monimutkaisena ja mies yksinkertaisena, mutta toisinpäin olevaa asetelmaa ei vitseistä löydy. Riippumatta siitä, kumpi sukupuoli näissä vitseissä asetetaan naurun kohteeksi, niissä esitetään varsin yhtenäisellä tavalla käsitys, että miesten olemusta leimaa yksinkertaisuus ja naisten monimutkaisuus.

Miehen ja naisen välistä suhdetta leimaa heteroseksuaalisuus. Se ja ilkeys toista sukupuolta kohtaan
ovat asioita, jotka näissä vitseissä selkeimmin yhdistävät naisia ja miehiä. Kaiken muun suhteen
he näyttäytyvät enemmän tai vähemmän toistensa vastakohtina. Epäsymmetrinen monimutkaisuus-yksinkertaisuus -asetelma on voimakkaasti läsnä seksuaalisuuden representaatioissa. Vitsien sukupuolikuvastossa miehet suhtautuvat seksiin suorasukaisena ja primitiivisenä toimintana, josta puuttuu sensitiivisyys. Miehille seksi on jotain, jota saadaan. Naisille se on jotain, jota harjoitetaan yhdessä ja johon liittyvät vahvasti tunteet.

Vaikka sähköpostissa kiertävät vitsit ovat monella tapaa toisenlaisia kulttuurisia tekstejä kuin 1800-luvun sivistyneistön tuottama kirjallisuus, sukupuolistereotypioiden näkökulmasta niillä on yhtymäkohtia, jotka osaltaan kertovat stereotypioiden sitkeydestä kulttuurisina jäsennystapoina. Perusasetelma rakentuu myös nykyajan sukupuoliaiheisissa vitseissä vahvan polariteettiajattelun varaan: mieheys ja naiseus näyttäytyvät vastakohtaisuuksina, jyrkästi erilaisina todellisuuksina.
Vitsien sukupuolikuvasto ylläpitää mielikuvaa naisista hienoviritteisempinä ja enemmän emotionaalisesti orientoituneina olentoina. Tässä kuvastossa, kuten menneen vuosisadan teksteissä, miehet näyttäytyvät karkean kulmikkaina. [1]

Lähteet:

1 Aro, Jari ja Sarpavaara, Harri: Sukupuolistereotypiat sähköpostihuumorissa. Artikkeli lehdestä Sosiologia, 2007 s. 191-203

Niinan artikkeliesittely

Irigarayn ihmetyksestä

Valitsin artikkeliesittelyni kohteeksi Luce Irigarayn ”Ihmettely – Luento Descartesista, Mielenliikutukset, arrtikla 53” (Irigarayn teoksesta ”Sukupuolieron etiikka”, Gaudeamus Kirja 1996 [1984])

Selvä asia on, että artikkeli ei ehkä heti tuo mieleen metodologisia kysymyksiä, mutta ajattelen, että artikkelin pääteemaa – ihmettelyä – voidaan ajatella eräänlaisena metodina, koska sillä on kuitenkin tässä (selkeä) päämääränsä eli uudenlaisen sukupuolieron etiikan löytäminen, uudenlainen tapa kohdata toinen. Ja miksipä ei ihmettelyä (tai Heinämaalaisittain ihmetystä) voisi käyttää metodina muissakin tutkimuksissa tai pyrkimyksissä. Itse asiassa se muistuttaa jonkinverran fenomenologista metodia, johon liittyy olennaisesti pidättäytyminen ns. luonnollisesta asenteesta. Paremmin sitä voisi kuitenkin tässä yhteydessä kuvata esimerkiksi pidättäytymisenä ennakkoluuloista ja kaikesta totunnaisesta, pyrkimyksenään antaa tilaa ilmiölle ilman että sitä heti aletaan sorkkimaan. Irigarayn ihmettely kuitenkin poikkeaa fenomenologiasta ainakin yhdellä perustavalla tavalla: se ei halua rakentua minkäänlaiseksi oppijärjestelmäksi.

Irigarayn tyyli kirjoittaa on paikoin hyvin kaunokirjallinen, runollinen ja rönsyilevä, siksi on usein vaikea tulkita hänen sanomaansa. Tyyli kuitenkin myös palvelee hänen tarkoitustaan. Esimerkiksi Irigarayn metsästämä ihmetys on varsin vaikea käsittää ilman runollisten keinojen hyödyntämistä. Hänen tapansa kirjoittaa on paikoin myös keskusteleva ja tulkitseva. Tärkeitä metodologisia keinoja nekin.

…

Irigarayn mukaan ”kahtiajako luonnontieteiden ja filosofisen ajattelun välillä on varmasti uhka itse ajattelulle”, sillä se pirstoo meitä ja maailmaa. Oletan, että Lucen ajattelussa luonnontieteiden ja filosofian jako ja niiden synnyttämä uhka tulee ymmärtää laajemmin. Esimerkiksi tieteen kehitys ja kulttuurien muuttuminen, ”Jumalan kuolema” (Irigarayn artikkelista löytyy myös viittauksia Nietzscheen), perinteiden katoaminen ja kaikki se, on vienyt ihmisten elämästä jotakin tärkeää pois – tai johtanut siihen, mitä nyt kutsutaan postmoderniksi. Toinen tulkintavaihtoehto on, että luonnontieteet ja filosofia, molemmat voivat liittyä ruumiiseen, mieleen ja kaikkeen henkilökohtaiseen ja koskettaa maailmassa-olemistamme tavalla, joka todella luo pirstoutuneisuutta. Nykyään ei mistään olla samaa mieltä: luonnontiede ja filosofia (jonka Irigaray käsittää ehkä enimmin omaksi tavakseen tehdä ’psykoanalyyttista filosofiaa’) ovat monissa tai pikemminkin kaikissa kysymyksissä vastakkaisia. Ihmisen olemassaoloa ei hahmoteta enää kokonaisuutena. Kolmas tulkinta on yksinkertaisin, mutta ehkä osuvin: Irigaray tahtoo purkaa perinteisiä vastakkainasetteluja, jolloin vastakkainasettelut yleensäkin, ovat niitä uhkia.

Irigaray kysyy: voisiko ihmettely poistaa tämän uhan (ja sen aiheuttaman vääränlaisen sukupuolieron etiikan)? Sukupuolieron uudelleenarviointi vaatii pysähtymistä ja tilan antamista itsen ja toisen välille. Tätä uudenlaista ihmetyksen avaamaa (tai itse ihmetystä?) Irigaray luonnetii luonteeltaan neitseelliseksi, ambivalentiksi välitilaksi, luotaantyöntäväksi ja luokseenpyytäväksi tilaksi tai tunteeksi, jossa toista ei ole vielä arvioitu ja määritelty (kuka, mikä, hyvä, paha jne.) Irigarayn tavoittelema sukupuoliero on ”ero, joka ei synnytä haavaa, odotuksia tai muistoja. Siinä ei ole epätoivoa eikä itseensä sulkeutumista.” Ihmettely on maailman ja subjektin välinen vapauden alue, kuten Irigaray kirjoittaa.

Irigarayn ihmettelyn alku ja juuri löytyy Descartesin Mielenliikutuksista, arktiklasta 53, josta artikkelissa esitetään paikoin myös suoria sitaatteja. Descartes määrittelee ihmetyksen ensimmäiseksi (perimmäiseksi?) mielenliikutukseksi tai tunteeksi, koska sillä ei ole vastakohtaa toisin kuin useimmilla muilla mielenliikutuksilla (esim. ilo – suru).

Descartesilla suurin ihmettely kohdistuu itsen ja maailman välille, itsen ja Jumalan välille – tai ehkä pikimminkin kohti Jumalaa. Irigarayn ihmetys pitäytyy itsen ja maailman välillä ja kohdistuu toiseen tunteena, ”jota ei voi toistaa”. Sen lisäksi, että ihmetyksen avaama alue voisi olla paikka, joka avaa tien uudenlaisen sukupuolieron etiikan syntymiseen – se avaa myös ajattelun, jota erilaiset dikotomiat muuten rajoittaisivat. Ja mikä olisikaan tutkimusta tehdessä ajattelun avautumista tärkeämpää? Siispä suositan ’metodisen ihmetyksen’ vakavasti ottamista :)

Niina Hardingista ja kokemusartikkelista

Sekalaisia ajatuksia Hardingista, kokemusartikkelista ja vähän muustakin

Luettuani Hardingin sekä Hollandin & Ramazanoglun artikkelit, minulle heräsi monia kysymyksiä ja ajatuksia (jotka ilmeisen jäsentymättömiä vielä). Yksi asia, mitä jäin pohtimaan oli kysymys erityisen feministisen metodin olemassaolosta.

Hahmotan kysymyksen osana laajempaa tieteenfilosofista keskustelua tai tieteenfilosofisia peruskysymyksiä. Voidaan esimerkiksi kysyä onko ylipäätään olemassa yhtä oikeaa tapaa (tieteellistä metodia) tehdä tiedettä? Harding viittaa artikkelissaan empiristiseen, fenomenologiseen ja marxsilaiseen metodiin. Empiristisellä metodilla Harding lienee viitanneen nimenomaan ns. loogiseen positivismiin / empirismiin, jonka yhtenä keskeisenä ihanteena oli yhden tieteellisen metodin käyttö. Marxistisesta metodista puolestaan en osaa sanoa juuta enkä jaata.

Nykyään lienee jonkinasteinen yhteisymmärrys siitä, ettei (loogisten empiristien kannattamaa) yhtä varsinaista tieteellistä metodia ole. Ajattelutapaa voidaan kutsua metodologiseksi pluralismiksi erotuksena metodologisesta monismista. Huolimatta tästä ’yhteisymmärryksestä’, tiede nähdään yhä jollakin tapaa kaksijakoisesti; dualistisesti; dikotomisesti: ihmistieteet ja luonnontieteet muodostavat omat kokonaisuutensa. Ne eroavat toisistaan laadullisesti, niillä on omat metodinsa, päämääränsä jne. Esimerkkeinä ihmistieteiden metodeista Hardingin mainitsemat: kuunteleminen, havainnointi ja historiallinen tutkimus. (Tässä yhteydessä voisi kysyä, kuinka luonnontieteellinen havainnointi sitten eroaa ihmistieteellisestä havainnoinnista? En kuitenkaan ala nyt pohtimaan ko. aihetta.)

Joka tapauksessa… Hardingin mainitsema fenomenologinen metodi puolestaan on ominaisinta ihmistieteille, jotka pyrkivät selittämisen sijaan ymmärtämään ja tulkitsemaan ilmiöitä, esim. ihmisten käyttäytymistä, tekstejä jne. Fenomenologia voidaan kuitenkin ymmärtää myös laveammin: kokemuksellisuutena. Kokemuksellisuus puoelstaan voi olla mukana ja huomionarvoista myös niillä tieteen alueilla, joihin sen ei pitäisi kuulua. Esimerkiksi ns. behavioristinen tutkimus voi olla joissakin tapauksissa aivan pätevää, mutta esim. ihmisten käyttäytymistä tutkiessa yksin käyttäytymistieteelliset teoriat eivät riitä selittämään kaikkia ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Tämä vain esimerkkinä siitä, kuinka paljon puhutulle monitieteisyydelle, tieteidenvälisyydelle ja jopa poikkitieteellisyydelle on kysyntää.

Tieteiden välisiä rajoja voidaan ja ehkä pitääkin hämärtää.

’Rajojen hämärtäjänä’ naistutkimus on oivallinen tekijä.Yhtä ja samaa ilmiötä voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta (myös saman tieteenalan sisällä). Kokemusten kuvauksista voidaan löytää monia eri perspektiivejä, joita kokemuskuvaus heijastelee. Vaikka kokemus on kunkin oma; sidoksissa kunkin omaan elämänhistoriaan, se on myös aika- ja paikkasidonnaista, laajemmassa, esim. kulttuurillisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä. Siksi kokemus voi olla myös jaettua.

Feministisen tutkimuksen näkökulmasta myös ns. kokemustutkimuksessa eritoten luokka (laajasti ymmärrettynä), sukupuoli, identiteetti, valtarakenteet yms. nousevat keskiöön. Naistutkimus, sivumennen sanoen, käsittelee siis myös sellaisia ilmiöitä, jotka eivät ole suoraan havaittavissa ja yksiselitteisesti käsitteellistettävissä. Esimerkiksi luonnontieteissä sukupuoli voidaan havaita (puhtaasti biologisena), ihmistieteissä ja eritoten naistutkimuksessa se voidaan teoretisoida.

Mutta takaisin metoditeemaan:

Kuten Hardingin artikkelissa viitataan, voidaan naistutkimusta ja erityistä feminististä metodia kritisoida siitä, ettei se tuo mitään uutta, muiden ihmistieteiden metodeista poikkeavaa, tullessaan.

Ehkä kritiikkiä ei voi kokonaan tyrmätä. Ajattelen niin, että feministinen metodologia sekä metodi (jos sellaista on) ei ole mikään kokonaan uusi oivallus, vaan sillä on pohjanaan / vaikuttiminaan jo muut käytössä olleet ihmistieteelliset menetelmät, joihin se tuo oman lisänsä. Mutta onko lisä todella metodinen vai kenties metodologinen tai ns. näkökulmainen? Feministisessä tutkimuksessa metodi voi olla täysin perinteinen, esimerkiksi haastattelu. Tällöin itse metodi ei tee tutkimuksesta feminististä, vaan tutkimuskysymys / -kysymykset ja näkökulma, esim. sukupuolen huomioiminen naistutkimukselle ominaisella tavalla. Näin ajateltuna, kyse ei siis ole enää ainoastaan metodista, vaan laajemmin koko metodologiasta. Olen siis sitä mieltä, ettei ole olemassa erityistä feminististä metodia – tai jos on, en ole sellaista vielä löytänyt. Sen sijaan feminististä metodologiaa toki on (eikä sekään aivan selkeä ja yhtenäinen joukkonsa).

Koska en tunne tarpeeksi feminististä metodologiaa ja koska Ramazanoglun ja Hollandin artikkelissa viitataan siihen, ettei feminismiä tulisi nähdä jäykkänä ja muuttumattomana oppirakennelmana vaan erojen, muutosten ja keskustelun alueena, annan vuorostani tilaa Liljeströmille, jonka mukaan: ”feministinen metodi ei ole ainoastaan näkökulma tutkimusaineistoon, vaan se myös tuottaa todellisuutta, jota tutkimuksessa käsitellään”. Tällainen erityinen feministinen metodi (tai yksi niistä) olisi esim. artikulaatioteoria, ”joka mahdollistaa (--) merkitysten purkamisen ja uusien merkitysyhteyksien näkemisen”. (Marianne Liljeström, Feministinen metodologia – mitä se on? teoksessa Feministinen tietäminen – keskustelua metodologiasta, 2004, löytyy myös netistä.)

Siis ehkä sittenkin on mahdollista löytää tai rakentaa erityinen feministinen metodi. Mutta koska en (vielä) tunne artikulaatioteoriaa tai muita feministisiä metodisia teorioita kunnolla, en voi ottaa syvempää kantaa kysymykseen. Siis se jääköön avoimeksi.

Niina esittäytyy

Esittely

Hei, olen Niina, enkä ole koskaan ennen kirjoittanut blogiin, toivottavasti ei tule ihan hirmuista sekoilua. Pääsin siis osallistumaan kurssille vasta myöhemmässä vaiheessa. Olen toisen vuoden opiskelija ja täysin kyrpiintynyt tämän hetkiseen pääaineeseeni. Ehkä pääaineeni vielä vaihtuu, vaikkapa naistutkimukseksi.

PS: Tuija, voisitko laittaa minulle kutsun uuteen, suljettuun keskusteluryhmään? Voin kyllä kirjoitella tähänkin, mutta se suljettu satsi olisi mieluisampi.

Liisi esittelee Järjestys ja metodi -artikkelin

Katsausartikkelinin on Jani Kaiston, Miikka Pyykkösen ja Jani Selinin kirjoitus (2009): Järjestys ja metodi. Työttömien pakkotöiden historia Suomessa Foucaultlaisten tutkimusmenetelmien näkökulmasta. Sosiologia 1/2009, s. 20-34.

Artikkelissa tarkastellaan Marko Nenosen tutkimusta työttömien pakkotöistä 1948-1971. Aikaisempaa tutkimusta rekonstruoidaan Foucaultlaisten tutkimusmenetelmien (tiedon arkeologia ja genealogia) tarjoamin mahdollisuuksin. Artikkeli vastaa kysymykseen: Miten metodologiat käytettäessä toimivat? Artikkelin johtavana ajatuksena on problematisoida arkeologian ja genealogian avulla Nenosen tutkimuksessa esitettyä jakoa työttömien pakkotöiden ja yleisen työttömyysvakuutuksen välillä.

Sekundääriaineistona käytetään Marko Nenosen väitöskirjaa työttömien pakkotöistä1948-1971. Tekijät jäsentävät tutkimuskohteen uudelleen ja uudesta tutkimusulottuvuudesta. Foucaulilaisina menetelminä tekijät esittelevät tiedon arkeologian ja genealogian.

Tiedon arkeologia menetelmänä tuo ajatuksen tieteen katkoksellisesta, ja toisaalta jatkuvasta kehityksestä. Metodologiassa nämä vaikutukset näkyvät subjektin sulkeistamisena sille perinteisesti annetulta keskeiseltä sijalta (historian tutkimuksessa). Foucault ei anna määrittelyssään sijaa yksilön tekojen eikä universaalin järjen jatkuvan edistymisen ja kehkeytymisen näkökulmille. Foucault ei kategorisesti hylkää jatkuvuuden ajatusta, joskaan ei anna sille keskeistä asemaa metodologisena lähtökohtana. Subjektin ja jatkuvuuden problematisointi muodostaa arkeologisen metodin radikaalin osan. Vertaileva ja säännönmukaisuuksia etsivä tutkimusote läpäisee arkeologista metodologiaa lausuman ja diskursiivisen muodostelman näkökulmista. Lausuman ja diskursiivisen muodostelman analyyttiset ulottuvuudet avaavat toisiaan täydentävät näkökulmat tieteellisen tiedon tarkasteluun.

Genealogia tarkastelee kuinka jokin ilmiö on muotoutunut jonakin tiettynä hetkenä (esim. nykyisyydessä) vallan, tiedon ja subjektiuden muotojen historiallisessa vuorovaikutuksessa. Genealogia pyrkii olemassa olevien ilmiöiden ja asiantilojen polveutumista ja ilmaantumista analysoimalla haastamaan niiden luonnollisuuden ja yksiulotteisen todellisuuden.

Artikkelissa mainitaan tuloksena, että sekundääriaineistoa Foucaultilaisittain tulkiten ymmärretään paremmin työttömyyden tuotettua luonnetta. Aiemmasta tutkimuksesta saadaan esiin tosiasiatietoa työttömyydestä sekä nähdään lapiolinjan asettuminen vallan, tiedon ja etiikan dispositiiviin. Huomiota voidaan tämän artikkelin valossa kiinnittää työtöntä subjektia koskevan tiedon, ajattelun ja objektivoinnin sekä subjektin omien minätekniikoiden väliseen suhteeseen. Artikkeli paljastaa normaalistavan tieto-valta-akselin. Lapiolinjan taustalla nähdään ihmis- ja lääketieteeseen pohjautunut käsitys työteliäästä (mies)subjektista. Työttömyystyöt olivat tarkoitettu pääasiassa mieshenkilöille.

Artikkelin kirjoittajat pitävät arkeologian ja genealogian merkittävimpänä antina itsestäänselvyyksien purkamista ja historiallisten tapahtumien monitasoisuuden korostamista. Kirjoittajat esittelevät hyvin käyttämänsä menetelmät. He sijoittavat tekstiin esimerkkejä siitä, miten ja millaisia asioita menetelmät nostavat sekundääriaineistosta. Kirjoittajat onnistuvat vastaamaan erinomaisella ja ymmärrettävällä tavalla asettamaansa kysymykseen "Miten metodologiat käytettäessä toimivat?". Vaikkakaan artikkeli ei näyttäisi olevan feministinen, siinä mainitaan ihmis- ja lääketieteeseen pohjautunut käsitys työteliäästä (mies)subjektista. Artikkelissa ei erikseen mainita naissubjekteja, koska "työttömyystyöt olivat pääasiassa suunnattu miehille". En myöskään usko, että tuon ajan (1948-1971) ihmis- ja lääketieteeseen pohjautunut käsitys subjektista olisi koskenut ainoastaan miehiä. Itse ajattelen, että tämä on merkittävä ja ilmeisen hyödyllinen tutkimusmenetelmä toimintaamme ohjelmallistavien käytäntöjä muodostavien järjestelmien analysointiin. Foucaultilaiset menetelmät soveltuisivat hyvin yksin elävien henkilöiden arjen tutkimukseen.

Rita lyhyesti toisesta artikkelista

Ramazanoglu ja J. Holland kertovat artikkelissaan kokemuksista, niiden suhteesta kieleen ja merkityksestä tutkimukseen. Kokemuksella viitataan käsitykseen omasta sosiaalisesta olemisestamme ja sitä onkin pidetty feministisessä tutkimuksessa tärkeänä tiedon lähteenä. Kokemus ja teoria täydentävät ja tukevat toisiaan. Esimerkiksi feministisen tutkimuksen teoria voi auttaa ihmisiä ymmärtämään kokemuksiaan.

Koska tiedettä on pidetty varsin miehisenä; miesten tiedettä miehille, on feministisessä tutkimuksessa katsottu tärkeäksi ottaa myös naisten kokemus mukaan. Tätä on kuitenkin kritisoitu sillä, että ei ole olemassa yksittäistä kategoriaa naiselle vaan kaikki koettu on subjektiivista.

Ramazanoglu ja Holland toteavat, että feministisentutkimuksen tarjoamien käsitteiden avulla ihmiset voivat esimerkiksi tulla tietoisiksi ja samalla purkaa heitä ympäröiviä valtajärjestelmiä.

Rita Hardingista

Sandra Harding käsittelee artikkelissaan feminististä tutkimusmetodia; sitä, onko kyseistä tutkimusmetodia ylipäätään olemassa, onko sen olemassaoloa perusteltu ja jos sellainen on, onko sitä syytä käyttää. Harding sanoutuu tästä tutkimusmetodista irti oikeastaan jo johdantokappaleessa.

Harding käsittelee feminististä tutkimusmetodia vastavoimana tieteelliselle tutkimusmetodille jonka ymmärretään olevan mieskeskeistä ja muiden kuin luonnontieteiden tutkimuksessa keinoiltaan vajavaista. Keinojen vajavaisuuden lisäksi Harding listaa tieteelliselle metodille useita perisyntejä.

Ensiksi hän puuttuu tietyn tieteellisen yhteisön metodifetissiin. Tieteellinen metodi nähdään useiden alojen tutkimuksessa niin tärkeänä että metodi määrittelee pitkälti tutkimuksen tekoprosessin. Ymmärrettävää onkin, että luonnontieteellisen yhteisön sanoutuessa irti keskiaikaisten teologien maailmankuvasta, muodostuvat myös alan pioneerien kuten Galileon ja Newtonin käyttämät menetelmät heidän jälkeensä tulevien työn kulmakiviksi.

Usein sorrutaan siihen, että valitaan tutkimuskohteet sen mukaan, ovatko ne sovitettavissa metodin määrittelemään muottiin jolloin samalla uhrataan tärkeitä tutkimustuloksia ja lisääntynyttä kokonaisvaltaista ymmärrystä tutkittavasta asiasta. Esimerkkinä tästä Harding mainitsee psykologian tutkimuksen, joka viimeisen vajaan vuosisadan aikana on vaihtanut käytettävää virallista tutkimusmetodia useasti vain saavuttaakseen uskottavan aseman tuoreena tulokkaana tieteenteon kentässä. Tieteenhistorioitsijat allekirjoittavat lisäksi väitteen, että muidenkin uusien tutkimusalojen pakkomielle uskottavuuden saavuttamiseen on johtanut siihen, että ne takertuvat tieteelliseen metodiin toinen toistaan tinkimättömämmin jolloin tutkimustuloksista tulee väistämättä huteria.

Toisaalta nousevat vaihtoehtoiset tutkimustavat jättävät tuoreiden tieteenalojen edustajat kuten biologit ja yhteiskuntatieteilijät pohtimaan sitä, kuinka heidän oikein pitäisi tutkimusta tehdä. Ongelmaksi muodostuu edelleen, varsinkin feminismille vihamielisten tahojen suunnalta, että virallisesta tieteellisistä tutkimusmetodeista poikkeava tutkimus nähdään väistämättä epätieteellisenä.

Johtuuko kaikesta edellä mainitusta, että tästä päättelyketjusta on nähtävissä vähintään jälkiä myös feministien ajatuksissa. Onko tarve saada omalle tutkimukselleen uskottavuutta suurten rinnalla uhraamalla tuloksista tutkimuksen kannalta tärkeitä seikkoja?