Sukupuolistereotypiat sähköpostihuumorissa
Jari Aro ja Harri Sarpavaara tarkastelevat sukupuolistereotypioiden rakentumista artikkelissaan ”Sukupuolistereotypiat sähköpostihuumorissa”. Aineisto on analysoitu sisältöanalyysin ja lähiluvun keinoin. Sukupuolistereotypiat ovat Aron ja Sarpavaaran mukaan uskomuksia siitä, millaisia miehet ja naiset ovat. Ne sisältävät tietoa miesten ja naisten ulkoisesta olemuksesta, asenteista, kiinnostuksen kohteista jne. Ne ilmaisevat myös kulttuurin tarjoamia yleisesti hyväksyttyjä naisten ja miesten ominaisuuksia. Artikkelin lähtökohtana on ajatus siitä, että sukupuoliaiheisia vitsejä analysoimalla voivat Aro ja Sarpavaara kartoittaa tämänhetkiset käytössä olevat stereotyyppiset tavat ajatella sukupuolten ominaisuuksia. Miesten ja naisten välisiä suhteita käsittelevät vitsit korostavat miesten ja naisten keskinäisiä eroja. Sukupuoliaiheisen huumorin yksi keskeinen teema on sukupuolten välinen ristiriita ja kamppailu vallankäytöstä heteroseksuaalisissa parisuhteissa.
Mieheyttä ja naiseutta määrittelevien stereotypioiden rakentumista tarkasteltiin etsimällä aluksi vitseistä esioletuksia naisista ja miehistä. Analyysin toisessa vaiheessa näitä esioletuksia jäsennettiin niissä esiintyvien teemojen mukaan kuten ruumiillisuus, verbaalisuus, kypsyys ja valta.
Seuraavaksi näihin teemoihin sijoitettiin vitsien nais- ja miesrepresentaatiot. Tällöin tuli esille, että vitseissä stereotypioiden rakentuminen noudattaa pitkälti sukupuolijärjestelmän logiikkaa, jossa naiseus ja mieheys määrittelevät vastavuoroisesti toisensa: naiseus on sitä mitä mieheys ei ole ja päinvastoin. Ylipäätään aineiston sukupuolia kuvaava huumori esittää naisten ja miesten maailmat keskenään erillisiksi ja vastakkaisiksi. Vitseissä sukupuolet sijoitetaan binäärisesti ulottuvuuksien
vastapäihin. Esimerkiksi jos nainen kuvataan viisaana, mies esitetään tyhmänä. Usein sukupuolten välinen suhde esitetään valtasuhteena, kamppailuna vallasta, jossa oman sukupuolen valta-asemaa pyritään pönkittämään nöyryyttämällä toista. Tällöinkin sukupuolet sijoittuvat ulottuvuuksien päihin symmetrisesti siten, että vallan käyttäjänä voi esiintyä sekä mies että nainen, samoin kuin
vallan käytön kohteena voi olla kumpikin sukupuoli. Symmetria ilmenee myös niin, että sekä nainen että mies voidaan esittää heikon itsetunnon omaavana henkilönä tai esimerkiksi niin, että sekä naisen että miehen ruumis esitetään groteskissa valossa. Symmetrisiä suhteita edustavat siis kauneutta ja rumuutta käsittelevät vitsit, näkökulmasta riippuen. Epäsymmetrisissä kuvauksissa puolestaan toistuu malli, jossa nainen esitetään monimutkaisena ja mies yksinkertaisena, mutta toisinpäin olevaa asetelmaa ei vitseistä löydy. Riippumatta siitä, kumpi sukupuoli näissä vitseissä asetetaan naurun kohteeksi, niissä esitetään varsin yhtenäisellä tavalla käsitys, että miesten olemusta leimaa yksinkertaisuus ja naisten monimutkaisuus.
Miehen ja naisen välistä suhdetta leimaa heteroseksuaalisuus. Se ja ilkeys toista sukupuolta kohtaan
ovat asioita, jotka näissä vitseissä selkeimmin yhdistävät naisia ja miehiä. Kaiken muun suhteen
he näyttäytyvät enemmän tai vähemmän toistensa vastakohtina. Epäsymmetrinen monimutkaisuus-yksinkertaisuus -asetelma on voimakkaasti läsnä seksuaalisuuden representaatioissa. Vitsien sukupuolikuvastossa miehet suhtautuvat seksiin suorasukaisena ja primitiivisenä toimintana, josta puuttuu sensitiivisyys. Miehille seksi on jotain, jota saadaan. Naisille se on jotain, jota harjoitetaan yhdessä ja johon liittyvät vahvasti tunteet.
Vaikka sähköpostissa kiertävät vitsit ovat monella tapaa toisenlaisia kulttuurisia tekstejä kuin 1800-luvun sivistyneistön tuottama kirjallisuus, sukupuolistereotypioiden näkökulmasta niillä on yhtymäkohtia, jotka osaltaan kertovat stereotypioiden sitkeydestä kulttuurisina jäsennystapoina. Perusasetelma rakentuu myös nykyajan sukupuoliaiheisissa vitseissä vahvan polariteettiajattelun varaan: mieheys ja naiseus näyttäytyvät vastakohtaisuuksina, jyrkästi erilaisina todellisuuksina.
Vitsien sukupuolikuvasto ylläpitää mielikuvaa naisista hienoviritteisempinä ja enemmän emotionaalisesti orientoituneina olentoina. Tässä kuvastossa, kuten menneen vuosisadan teksteissä, miehet näyttäytyvät karkean kulmikkaina. [1]
Lähteet:
1 Aro, Jari ja Sarpavaara, Harri: Sukupuolistereotypiat sähköpostihuumorissa. Artikkeli lehdestä Sosiologia, 2007 s. 191-203
tiistai 7. huhtikuuta 2009
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Niinan artikkeliesittely
Irigarayn ihmetyksestä
Valitsin artikkeliesittelyni kohteeksi Luce Irigarayn ”Ihmettely – Luento Descartesista, Mielenliikutukset, arrtikla 53” (Irigarayn teoksesta ”Sukupuolieron etiikka”, Gaudeamus Kirja 1996 [1984])
Selvä asia on, että artikkeli ei ehkä heti tuo mieleen metodologisia kysymyksiä, mutta ajattelen, että artikkelin pääteemaa – ihmettelyä – voidaan ajatella eräänlaisena metodina, koska sillä on kuitenkin tässä (selkeä) päämääränsä eli uudenlaisen sukupuolieron etiikan löytäminen, uudenlainen tapa kohdata toinen. Ja miksipä ei ihmettelyä (tai Heinämaalaisittain ihmetystä) voisi käyttää metodina muissakin tutkimuksissa tai pyrkimyksissä. Itse asiassa se muistuttaa jonkinverran fenomenologista metodia, johon liittyy olennaisesti pidättäytyminen ns. luonnollisesta asenteesta. Paremmin sitä voisi kuitenkin tässä yhteydessä kuvata esimerkiksi pidättäytymisenä ennakkoluuloista ja kaikesta totunnaisesta, pyrkimyksenään antaa tilaa ilmiölle ilman että sitä heti aletaan sorkkimaan. Irigarayn ihmettely kuitenkin poikkeaa fenomenologiasta ainakin yhdellä perustavalla tavalla: se ei halua rakentua minkäänlaiseksi oppijärjestelmäksi.
Irigarayn tyyli kirjoittaa on paikoin hyvin kaunokirjallinen, runollinen ja rönsyilevä, siksi on usein vaikea tulkita hänen sanomaansa. Tyyli kuitenkin myös palvelee hänen tarkoitustaan. Esimerkiksi Irigarayn metsästämä ihmetys on varsin vaikea käsittää ilman runollisten keinojen hyödyntämistä. Hänen tapansa kirjoittaa on paikoin myös keskusteleva ja tulkitseva. Tärkeitä metodologisia keinoja nekin.
…
Irigarayn mukaan ”kahtiajako luonnontieteiden ja filosofisen ajattelun välillä on varmasti uhka itse ajattelulle”, sillä se pirstoo meitä ja maailmaa. Oletan, että Lucen ajattelussa luonnontieteiden ja filosofian jako ja niiden synnyttämä uhka tulee ymmärtää laajemmin. Esimerkiksi tieteen kehitys ja kulttuurien muuttuminen, ”Jumalan kuolema” (Irigarayn artikkelista löytyy myös viittauksia Nietzscheen), perinteiden katoaminen ja kaikki se, on vienyt ihmisten elämästä jotakin tärkeää pois – tai johtanut siihen, mitä nyt kutsutaan postmoderniksi. Toinen tulkintavaihtoehto on, että luonnontieteet ja filosofia, molemmat voivat liittyä ruumiiseen, mieleen ja kaikkeen henkilökohtaiseen ja koskettaa maailmassa-olemistamme tavalla, joka todella luo pirstoutuneisuutta. Nykyään ei mistään olla samaa mieltä: luonnontiede ja filosofia (jonka Irigaray käsittää ehkä enimmin omaksi tavakseen tehdä ’psykoanalyyttista filosofiaa’) ovat monissa tai pikemminkin kaikissa kysymyksissä vastakkaisia. Ihmisen olemassaoloa ei hahmoteta enää kokonaisuutena. Kolmas tulkinta on yksinkertaisin, mutta ehkä osuvin: Irigaray tahtoo purkaa perinteisiä vastakkainasetteluja, jolloin vastakkainasettelut yleensäkin, ovat niitä uhkia.
Irigaray kysyy: voisiko ihmettely poistaa tämän uhan (ja sen aiheuttaman vääränlaisen sukupuolieron etiikan)? Sukupuolieron uudelleenarviointi vaatii pysähtymistä ja tilan antamista itsen ja toisen välille. Tätä uudenlaista ihmetyksen avaamaa (tai itse ihmetystä?) Irigaray luonnetii luonteeltaan neitseelliseksi, ambivalentiksi välitilaksi, luotaantyöntäväksi ja luokseenpyytäväksi tilaksi tai tunteeksi, jossa toista ei ole vielä arvioitu ja määritelty (kuka, mikä, hyvä, paha jne.) Irigarayn tavoittelema sukupuoliero on ”ero, joka ei synnytä haavaa, odotuksia tai muistoja. Siinä ei ole epätoivoa eikä itseensä sulkeutumista.” Ihmettely on maailman ja subjektin välinen vapauden alue, kuten Irigaray kirjoittaa.
Irigarayn ihmettelyn alku ja juuri löytyy Descartesin Mielenliikutuksista, arktiklasta 53, josta artikkelissa esitetään paikoin myös suoria sitaatteja. Descartes määrittelee ihmetyksen ensimmäiseksi (perimmäiseksi?) mielenliikutukseksi tai tunteeksi, koska sillä ei ole vastakohtaa toisin kuin useimmilla muilla mielenliikutuksilla (esim. ilo – suru).
Descartesilla suurin ihmettely kohdistuu itsen ja maailman välille, itsen ja Jumalan välille – tai ehkä pikimminkin kohti Jumalaa. Irigarayn ihmetys pitäytyy itsen ja maailman välillä ja kohdistuu toiseen tunteena, ”jota ei voi toistaa”. Sen lisäksi, että ihmetyksen avaama alue voisi olla paikka, joka avaa tien uudenlaisen sukupuolieron etiikan syntymiseen – se avaa myös ajattelun, jota erilaiset dikotomiat muuten rajoittaisivat. Ja mikä olisikaan tutkimusta tehdessä ajattelun avautumista tärkeämpää? Siispä suositan ’metodisen ihmetyksen’ vakavasti ottamista :)
Valitsin artikkeliesittelyni kohteeksi Luce Irigarayn ”Ihmettely – Luento Descartesista, Mielenliikutukset, arrtikla 53” (Irigarayn teoksesta ”Sukupuolieron etiikka”, Gaudeamus Kirja 1996 [1984])
Selvä asia on, että artikkeli ei ehkä heti tuo mieleen metodologisia kysymyksiä, mutta ajattelen, että artikkelin pääteemaa – ihmettelyä – voidaan ajatella eräänlaisena metodina, koska sillä on kuitenkin tässä (selkeä) päämääränsä eli uudenlaisen sukupuolieron etiikan löytäminen, uudenlainen tapa kohdata toinen. Ja miksipä ei ihmettelyä (tai Heinämaalaisittain ihmetystä) voisi käyttää metodina muissakin tutkimuksissa tai pyrkimyksissä. Itse asiassa se muistuttaa jonkinverran fenomenologista metodia, johon liittyy olennaisesti pidättäytyminen ns. luonnollisesta asenteesta. Paremmin sitä voisi kuitenkin tässä yhteydessä kuvata esimerkiksi pidättäytymisenä ennakkoluuloista ja kaikesta totunnaisesta, pyrkimyksenään antaa tilaa ilmiölle ilman että sitä heti aletaan sorkkimaan. Irigarayn ihmettely kuitenkin poikkeaa fenomenologiasta ainakin yhdellä perustavalla tavalla: se ei halua rakentua minkäänlaiseksi oppijärjestelmäksi.
Irigarayn tyyli kirjoittaa on paikoin hyvin kaunokirjallinen, runollinen ja rönsyilevä, siksi on usein vaikea tulkita hänen sanomaansa. Tyyli kuitenkin myös palvelee hänen tarkoitustaan. Esimerkiksi Irigarayn metsästämä ihmetys on varsin vaikea käsittää ilman runollisten keinojen hyödyntämistä. Hänen tapansa kirjoittaa on paikoin myös keskusteleva ja tulkitseva. Tärkeitä metodologisia keinoja nekin.
…
Irigarayn mukaan ”kahtiajako luonnontieteiden ja filosofisen ajattelun välillä on varmasti uhka itse ajattelulle”, sillä se pirstoo meitä ja maailmaa. Oletan, että Lucen ajattelussa luonnontieteiden ja filosofian jako ja niiden synnyttämä uhka tulee ymmärtää laajemmin. Esimerkiksi tieteen kehitys ja kulttuurien muuttuminen, ”Jumalan kuolema” (Irigarayn artikkelista löytyy myös viittauksia Nietzscheen), perinteiden katoaminen ja kaikki se, on vienyt ihmisten elämästä jotakin tärkeää pois – tai johtanut siihen, mitä nyt kutsutaan postmoderniksi. Toinen tulkintavaihtoehto on, että luonnontieteet ja filosofia, molemmat voivat liittyä ruumiiseen, mieleen ja kaikkeen henkilökohtaiseen ja koskettaa maailmassa-olemistamme tavalla, joka todella luo pirstoutuneisuutta. Nykyään ei mistään olla samaa mieltä: luonnontiede ja filosofia (jonka Irigaray käsittää ehkä enimmin omaksi tavakseen tehdä ’psykoanalyyttista filosofiaa’) ovat monissa tai pikemminkin kaikissa kysymyksissä vastakkaisia. Ihmisen olemassaoloa ei hahmoteta enää kokonaisuutena. Kolmas tulkinta on yksinkertaisin, mutta ehkä osuvin: Irigaray tahtoo purkaa perinteisiä vastakkainasetteluja, jolloin vastakkainasettelut yleensäkin, ovat niitä uhkia.
Irigaray kysyy: voisiko ihmettely poistaa tämän uhan (ja sen aiheuttaman vääränlaisen sukupuolieron etiikan)? Sukupuolieron uudelleenarviointi vaatii pysähtymistä ja tilan antamista itsen ja toisen välille. Tätä uudenlaista ihmetyksen avaamaa (tai itse ihmetystä?) Irigaray luonnetii luonteeltaan neitseelliseksi, ambivalentiksi välitilaksi, luotaantyöntäväksi ja luokseenpyytäväksi tilaksi tai tunteeksi, jossa toista ei ole vielä arvioitu ja määritelty (kuka, mikä, hyvä, paha jne.) Irigarayn tavoittelema sukupuoliero on ”ero, joka ei synnytä haavaa, odotuksia tai muistoja. Siinä ei ole epätoivoa eikä itseensä sulkeutumista.” Ihmettely on maailman ja subjektin välinen vapauden alue, kuten Irigaray kirjoittaa.
Irigarayn ihmettelyn alku ja juuri löytyy Descartesin Mielenliikutuksista, arktiklasta 53, josta artikkelissa esitetään paikoin myös suoria sitaatteja. Descartes määrittelee ihmetyksen ensimmäiseksi (perimmäiseksi?) mielenliikutukseksi tai tunteeksi, koska sillä ei ole vastakohtaa toisin kuin useimmilla muilla mielenliikutuksilla (esim. ilo – suru).
Descartesilla suurin ihmettely kohdistuu itsen ja maailman välille, itsen ja Jumalan välille – tai ehkä pikimminkin kohti Jumalaa. Irigarayn ihmetys pitäytyy itsen ja maailman välillä ja kohdistuu toiseen tunteena, ”jota ei voi toistaa”. Sen lisäksi, että ihmetyksen avaama alue voisi olla paikka, joka avaa tien uudenlaisen sukupuolieron etiikan syntymiseen – se avaa myös ajattelun, jota erilaiset dikotomiat muuten rajoittaisivat. Ja mikä olisikaan tutkimusta tehdessä ajattelun avautumista tärkeämpää? Siispä suositan ’metodisen ihmetyksen’ vakavasti ottamista :)
Niina Hardingista ja kokemusartikkelista
Sekalaisia ajatuksia Hardingista, kokemusartikkelista ja vähän muustakin
Luettuani Hardingin sekä Hollandin & Ramazanoglun artikkelit, minulle heräsi monia kysymyksiä ja ajatuksia (jotka ilmeisen jäsentymättömiä vielä). Yksi asia, mitä jäin pohtimaan oli kysymys erityisen feministisen metodin olemassaolosta.
Hahmotan kysymyksen osana laajempaa tieteenfilosofista keskustelua tai tieteenfilosofisia peruskysymyksiä. Voidaan esimerkiksi kysyä onko ylipäätään olemassa yhtä oikeaa tapaa (tieteellistä metodia) tehdä tiedettä? Harding viittaa artikkelissaan empiristiseen, fenomenologiseen ja marxsilaiseen metodiin. Empiristisellä metodilla Harding lienee viitanneen nimenomaan ns. loogiseen positivismiin / empirismiin, jonka yhtenä keskeisenä ihanteena oli yhden tieteellisen metodin käyttö. Marxistisesta metodista puolestaan en osaa sanoa juuta enkä jaata.
Nykyään lienee jonkinasteinen yhteisymmärrys siitä, ettei (loogisten empiristien kannattamaa) yhtä varsinaista tieteellistä metodia ole. Ajattelutapaa voidaan kutsua metodologiseksi pluralismiksi erotuksena metodologisesta monismista. Huolimatta tästä ’yhteisymmärryksestä’, tiede nähdään yhä jollakin tapaa kaksijakoisesti; dualistisesti; dikotomisesti: ihmistieteet ja luonnontieteet muodostavat omat kokonaisuutensa. Ne eroavat toisistaan laadullisesti, niillä on omat metodinsa, päämääränsä jne. Esimerkkeinä ihmistieteiden metodeista Hardingin mainitsemat: kuunteleminen, havainnointi ja historiallinen tutkimus. (Tässä yhteydessä voisi kysyä, kuinka luonnontieteellinen havainnointi sitten eroaa ihmistieteellisestä havainnoinnista? En kuitenkaan ala nyt pohtimaan ko. aihetta.)
Joka tapauksessa… Hardingin mainitsema fenomenologinen metodi puolestaan on ominaisinta ihmistieteille, jotka pyrkivät selittämisen sijaan ymmärtämään ja tulkitsemaan ilmiöitä, esim. ihmisten käyttäytymistä, tekstejä jne. Fenomenologia voidaan kuitenkin ymmärtää myös laveammin: kokemuksellisuutena. Kokemuksellisuus puoelstaan voi olla mukana ja huomionarvoista myös niillä tieteen alueilla, joihin sen ei pitäisi kuulua. Esimerkiksi ns. behavioristinen tutkimus voi olla joissakin tapauksissa aivan pätevää, mutta esim. ihmisten käyttäytymistä tutkiessa yksin käyttäytymistieteelliset teoriat eivät riitä selittämään kaikkia ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Tämä vain esimerkkinä siitä, kuinka paljon puhutulle monitieteisyydelle, tieteidenvälisyydelle ja jopa poikkitieteellisyydelle on kysyntää.
Tieteiden välisiä rajoja voidaan ja ehkä pitääkin hämärtää.
’Rajojen hämärtäjänä’ naistutkimus on oivallinen tekijä.Yhtä ja samaa ilmiötä voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta (myös saman tieteenalan sisällä). Kokemusten kuvauksista voidaan löytää monia eri perspektiivejä, joita kokemuskuvaus heijastelee. Vaikka kokemus on kunkin oma; sidoksissa kunkin omaan elämänhistoriaan, se on myös aika- ja paikkasidonnaista, laajemmassa, esim. kulttuurillisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä. Siksi kokemus voi olla myös jaettua.
Feministisen tutkimuksen näkökulmasta myös ns. kokemustutkimuksessa eritoten luokka (laajasti ymmärrettynä), sukupuoli, identiteetti, valtarakenteet yms. nousevat keskiöön. Naistutkimus, sivumennen sanoen, käsittelee siis myös sellaisia ilmiöitä, jotka eivät ole suoraan havaittavissa ja yksiselitteisesti käsitteellistettävissä. Esimerkiksi luonnontieteissä sukupuoli voidaan havaita (puhtaasti biologisena), ihmistieteissä ja eritoten naistutkimuksessa se voidaan teoretisoida.
Mutta takaisin metoditeemaan:
Kuten Hardingin artikkelissa viitataan, voidaan naistutkimusta ja erityistä feminististä metodia kritisoida siitä, ettei se tuo mitään uutta, muiden ihmistieteiden metodeista poikkeavaa, tullessaan.
Ehkä kritiikkiä ei voi kokonaan tyrmätä. Ajattelen niin, että feministinen metodologia sekä metodi (jos sellaista on) ei ole mikään kokonaan uusi oivallus, vaan sillä on pohjanaan / vaikuttiminaan jo muut käytössä olleet ihmistieteelliset menetelmät, joihin se tuo oman lisänsä. Mutta onko lisä todella metodinen vai kenties metodologinen tai ns. näkökulmainen? Feministisessä tutkimuksessa metodi voi olla täysin perinteinen, esimerkiksi haastattelu. Tällöin itse metodi ei tee tutkimuksesta feminististä, vaan tutkimuskysymys / -kysymykset ja näkökulma, esim. sukupuolen huomioiminen naistutkimukselle ominaisella tavalla. Näin ajateltuna, kyse ei siis ole enää ainoastaan metodista, vaan laajemmin koko metodologiasta. Olen siis sitä mieltä, ettei ole olemassa erityistä feminististä metodia – tai jos on, en ole sellaista vielä löytänyt. Sen sijaan feminististä metodologiaa toki on (eikä sekään aivan selkeä ja yhtenäinen joukkonsa).
Koska en tunne tarpeeksi feminististä metodologiaa ja koska Ramazanoglun ja Hollandin artikkelissa viitataan siihen, ettei feminismiä tulisi nähdä jäykkänä ja muuttumattomana oppirakennelmana vaan erojen, muutosten ja keskustelun alueena, annan vuorostani tilaa Liljeströmille, jonka mukaan: ”feministinen metodi ei ole ainoastaan näkökulma tutkimusaineistoon, vaan se myös tuottaa todellisuutta, jota tutkimuksessa käsitellään”. Tällainen erityinen feministinen metodi (tai yksi niistä) olisi esim. artikulaatioteoria, ”joka mahdollistaa (--) merkitysten purkamisen ja uusien merkitysyhteyksien näkemisen”. (Marianne Liljeström, Feministinen metodologia – mitä se on? teoksessa Feministinen tietäminen – keskustelua metodologiasta, 2004, löytyy myös netistä.)
Siis ehkä sittenkin on mahdollista löytää tai rakentaa erityinen feministinen metodi. Mutta koska en (vielä) tunne artikulaatioteoriaa tai muita feministisiä metodisia teorioita kunnolla, en voi ottaa syvempää kantaa kysymykseen. Siis se jääköön avoimeksi.
Luettuani Hardingin sekä Hollandin & Ramazanoglun artikkelit, minulle heräsi monia kysymyksiä ja ajatuksia (jotka ilmeisen jäsentymättömiä vielä). Yksi asia, mitä jäin pohtimaan oli kysymys erityisen feministisen metodin olemassaolosta.
Hahmotan kysymyksen osana laajempaa tieteenfilosofista keskustelua tai tieteenfilosofisia peruskysymyksiä. Voidaan esimerkiksi kysyä onko ylipäätään olemassa yhtä oikeaa tapaa (tieteellistä metodia) tehdä tiedettä? Harding viittaa artikkelissaan empiristiseen, fenomenologiseen ja marxsilaiseen metodiin. Empiristisellä metodilla Harding lienee viitanneen nimenomaan ns. loogiseen positivismiin / empirismiin, jonka yhtenä keskeisenä ihanteena oli yhden tieteellisen metodin käyttö. Marxistisesta metodista puolestaan en osaa sanoa juuta enkä jaata.
Nykyään lienee jonkinasteinen yhteisymmärrys siitä, ettei (loogisten empiristien kannattamaa) yhtä varsinaista tieteellistä metodia ole. Ajattelutapaa voidaan kutsua metodologiseksi pluralismiksi erotuksena metodologisesta monismista. Huolimatta tästä ’yhteisymmärryksestä’, tiede nähdään yhä jollakin tapaa kaksijakoisesti; dualistisesti; dikotomisesti: ihmistieteet ja luonnontieteet muodostavat omat kokonaisuutensa. Ne eroavat toisistaan laadullisesti, niillä on omat metodinsa, päämääränsä jne. Esimerkkeinä ihmistieteiden metodeista Hardingin mainitsemat: kuunteleminen, havainnointi ja historiallinen tutkimus. (Tässä yhteydessä voisi kysyä, kuinka luonnontieteellinen havainnointi sitten eroaa ihmistieteellisestä havainnoinnista? En kuitenkaan ala nyt pohtimaan ko. aihetta.)
Joka tapauksessa… Hardingin mainitsema fenomenologinen metodi puolestaan on ominaisinta ihmistieteille, jotka pyrkivät selittämisen sijaan ymmärtämään ja tulkitsemaan ilmiöitä, esim. ihmisten käyttäytymistä, tekstejä jne. Fenomenologia voidaan kuitenkin ymmärtää myös laveammin: kokemuksellisuutena. Kokemuksellisuus puoelstaan voi olla mukana ja huomionarvoista myös niillä tieteen alueilla, joihin sen ei pitäisi kuulua. Esimerkiksi ns. behavioristinen tutkimus voi olla joissakin tapauksissa aivan pätevää, mutta esim. ihmisten käyttäytymistä tutkiessa yksin käyttäytymistieteelliset teoriat eivät riitä selittämään kaikkia ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavia tekijöitä. Tämä vain esimerkkinä siitä, kuinka paljon puhutulle monitieteisyydelle, tieteidenvälisyydelle ja jopa poikkitieteellisyydelle on kysyntää.
Tieteiden välisiä rajoja voidaan ja ehkä pitääkin hämärtää.
’Rajojen hämärtäjänä’ naistutkimus on oivallinen tekijä.Yhtä ja samaa ilmiötä voidaan tarkastella monesta eri näkökulmasta (myös saman tieteenalan sisällä). Kokemusten kuvauksista voidaan löytää monia eri perspektiivejä, joita kokemuskuvaus heijastelee. Vaikka kokemus on kunkin oma; sidoksissa kunkin omaan elämänhistoriaan, se on myös aika- ja paikkasidonnaista, laajemmassa, esim. kulttuurillisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä. Siksi kokemus voi olla myös jaettua.
Feministisen tutkimuksen näkökulmasta myös ns. kokemustutkimuksessa eritoten luokka (laajasti ymmärrettynä), sukupuoli, identiteetti, valtarakenteet yms. nousevat keskiöön. Naistutkimus, sivumennen sanoen, käsittelee siis myös sellaisia ilmiöitä, jotka eivät ole suoraan havaittavissa ja yksiselitteisesti käsitteellistettävissä. Esimerkiksi luonnontieteissä sukupuoli voidaan havaita (puhtaasti biologisena), ihmistieteissä ja eritoten naistutkimuksessa se voidaan teoretisoida.
Mutta takaisin metoditeemaan:
Kuten Hardingin artikkelissa viitataan, voidaan naistutkimusta ja erityistä feminististä metodia kritisoida siitä, ettei se tuo mitään uutta, muiden ihmistieteiden metodeista poikkeavaa, tullessaan.
Ehkä kritiikkiä ei voi kokonaan tyrmätä. Ajattelen niin, että feministinen metodologia sekä metodi (jos sellaista on) ei ole mikään kokonaan uusi oivallus, vaan sillä on pohjanaan / vaikuttiminaan jo muut käytössä olleet ihmistieteelliset menetelmät, joihin se tuo oman lisänsä. Mutta onko lisä todella metodinen vai kenties metodologinen tai ns. näkökulmainen? Feministisessä tutkimuksessa metodi voi olla täysin perinteinen, esimerkiksi haastattelu. Tällöin itse metodi ei tee tutkimuksesta feminististä, vaan tutkimuskysymys / -kysymykset ja näkökulma, esim. sukupuolen huomioiminen naistutkimukselle ominaisella tavalla. Näin ajateltuna, kyse ei siis ole enää ainoastaan metodista, vaan laajemmin koko metodologiasta. Olen siis sitä mieltä, ettei ole olemassa erityistä feminististä metodia – tai jos on, en ole sellaista vielä löytänyt. Sen sijaan feminististä metodologiaa toki on (eikä sekään aivan selkeä ja yhtenäinen joukkonsa).
Koska en tunne tarpeeksi feminististä metodologiaa ja koska Ramazanoglun ja Hollandin artikkelissa viitataan siihen, ettei feminismiä tulisi nähdä jäykkänä ja muuttumattomana oppirakennelmana vaan erojen, muutosten ja keskustelun alueena, annan vuorostani tilaa Liljeströmille, jonka mukaan: ”feministinen metodi ei ole ainoastaan näkökulma tutkimusaineistoon, vaan se myös tuottaa todellisuutta, jota tutkimuksessa käsitellään”. Tällainen erityinen feministinen metodi (tai yksi niistä) olisi esim. artikulaatioteoria, ”joka mahdollistaa (--) merkitysten purkamisen ja uusien merkitysyhteyksien näkemisen”. (Marianne Liljeström, Feministinen metodologia – mitä se on? teoksessa Feministinen tietäminen – keskustelua metodologiasta, 2004, löytyy myös netistä.)
Siis ehkä sittenkin on mahdollista löytää tai rakentaa erityinen feministinen metodi. Mutta koska en (vielä) tunne artikulaatioteoriaa tai muita feministisiä metodisia teorioita kunnolla, en voi ottaa syvempää kantaa kysymykseen. Siis se jääköön avoimeksi.
Niina esittäytyy
Esittely
Hei, olen Niina, enkä ole koskaan ennen kirjoittanut blogiin, toivottavasti ei tule ihan hirmuista sekoilua. Pääsin siis osallistumaan kurssille vasta myöhemmässä vaiheessa. Olen toisen vuoden opiskelija ja täysin kyrpiintynyt tämän hetkiseen pääaineeseeni. Ehkä pääaineeni vielä vaihtuu, vaikkapa naistutkimukseksi.
PS: Tuija, voisitko laittaa minulle kutsun uuteen, suljettuun keskusteluryhmään? Voin kyllä kirjoitella tähänkin, mutta se suljettu satsi olisi mieluisampi.
Tilaa:
Kommentit (Atom)